Eräänlainen totuus

Jousimiesnaiset ovat luomakunnan pahimpia "airheadeja". Käytännön asiat voivat olla heille ylitsepääsemättömän vaikeita. Ei ole harvinaista, että Jousmiesnainen pesee pyykkinsä ilman pulveria, koska se nyt vaan unohtuu. Useita kertoja peräkkäin.


Jousimiesnaisten kanssa on suhteellisen helppoa tulla toimeen. He ovat joviaaleja kaikille läheisilleen. Pahimmillaan Jousmiesnainen on pinnallinen töksäyttelijä. Töksäyttelyä he selittävät rehellisyydellä. He voivat olla myös materialistisia ja kärsimättömiä.


Jousimiesnainen saattaa haluta trimmata itsensä täydellisen näköiseksi, koska vaatimustaso on korkea, myös itseä kohtaan. Jousimiesnainen ahdistuu, jos kumppani on liian lähellä. Hän saattaa vaatia jatkuvaa läheisyyttä, mutta ahdistuu kun sitä saa. Jousimiesnaisen kanssa seurustellessa pitää muistaa pitää hänet tarpeeksi kaukana.


Sekä Jousimiesnaiset että Jousimies-miehet ovat potentiaalisia uusien urheilulajien aloittajia, varsinkin vaarallisten ja kiehtovien, mutta innostus lopahtaa hyvin pian. Tämä pätee myös ihmissuhteissa.

Kuvat:

Lammaskallio

Jo joskus kauan sitten huomasin erään aika hauskan asian. Kuljen oikeastaan päivittäin bussilla, lähinnä koulusta kotiin, ja niin olen tehnyt jo monia vuosia. Ja lähes aina, lähes joka ikisellä kerralla, huolimatta siitä, onko bussissa matkustajia kaksi vai kaksikymmentä, joku muu jää samalla pysäkillä pois kuin minä. Aina.

Ei sillä, että se minua haittaisi. Se on vaan mielenkiintoista. Joskus menee pitkiäkin pätkiä, monia kilometrejä, eikä kukaan halua jäädä pois, ja kun se minun pysäkkini tulee, en olekaan ainoa pois kyydistä haluava. Se on jokseenkin mielenkiintoista. Huomaan tottuneeni siihen kyllä jo vähän liiankin hyvin, koska joskus olen kyllä myös matkustanut pysäkkini ohi, kun olen vain ajatellut että kyllä joku muu painaa nappia, eikä niin ole käynytkään.

Tämäkin voi tietysti kuulostaa typerältä, jos on tottunut isojen kaupunkien ruuhkiin ja niihin asiakasmääriin, joita julkisissa siellä kulkee. Mutta toista se on täällä pikkukaupungissa, täällä neljä autoa jonossa on jo lähes ruuhka. Täällä aamuruuhka kestää vartin, vähän vaille kahdeksasta vähän yli kahdeksaan. Täällä pääsee keskustan läpi kävellen kymmenessä minuutissa. Täällä bussilippu on paljon kalliimpi kuin suuremmissa kaupungeissa, ja täällä se kelpaa vain yhden matkan ajan. Ei paluumatkaan, ei vaikkapa tunnin verran ostohetkestä, ei, vain sen yhden ainoan matkan. Ja silti, törkeän kalliista kertalipuista huolimatta riittää bussimatkalle aina muita, jotka jäävät samalla pysäkillä pois kuin minä.

Ei vielä

No, en ole ihan rikki. Kovin rikki. Tänään kävin toisen kerran tapaamassa oman alansa ammattilaista, joka sanoi, ettei tilanne ole ihan toivoton. Silmät kertoivat kyllä hieman eri tarinaa, mutta vaikutan kuulemma niin motivoituneelta, että sain jopa enemmän harjoituksia kuin hän normaalisti antaisi. Koska minä kyllä teen. En jaksa enää olla tällainen, periaatteessa ehjä, mutta kömpelö, huono, löysä. Tahdon olla kunnossa, kunnollinen.

Parin viikon päästä motivaatio ja reippaus punnitaan, silloin nähdään taas, katsotaan, olenko jo valmis tehokkaaseen treeniin. Toivottavasti.

Rakastan Kinder Maxia.

Minä olen rikki

Olen rikki. En näkyvästi, en vakavasti, en paljoa, mutta rikki. Oikeasti rikki. Niin, etten voi elää normaalia elämääni, tehdä normaaleja arkisia asioita, harrastaa vapaasti.


Viime aikoina arkeani ovat haitanneet haitanneet käynnit siellä ja täällä, yritys tehdä rikkinäisestä ehjää. Tai jos ei korjata, niin ainakin helpottaa tilannetta ja ennaltaehkäistä rikon leviämistä.


Toisaalta sain kyllä kuulla, ettei tilanne ole ollenkaan niin paha, kuin aiemmin on väitetty. Peloteltu, sanoi tämänpäiväinen oman alansa vankkumaton ammattilainen. En tahtoisi uskoa, että minua aiemmin hoitanut henkilö, hänkin oman alansa ammattilainen, pelaisi tällaisessa tilanteessa omaan pussiinsa, liioittelisi asiakkaansa tilaa ja sen vakavuutta käärien näin itselleen sievoisen tilin. Terveydenhuollon ammattilainen, monivuotisen ulkomaisen yliopistokoulutuksen saanut. No, pääasia, että asia vihdoin ja viimein on hyvissä käsissä, kunnollisessa hoidossa.


M54.6.

Kuvat:

Tervetuloa, uusi ystävä

Tänään tein jotain, jota olen miettinyt jo kauan. Vähät pennoseni kourassa marssin kirjakauppaan, ja hetken kuluttua poistuin sieltä kädessäni jotain vähän liian kallista, mutta niin sykähdyttävää, etten vain voinut jättää sitä ostamatta.

Sanokaa hei ensimmäiselle Moleskine-viholleni.

Tarkoitukseni ei toki ollut käydä ostamassa kalleinta vihkoa, jonka löysin, vaan olin vailla to do -vihkoa, johon voisin kirjata kaiken, mitä minun pitäisi tai haluaisin tehdä (tai ostaa, vaikka yritänkin nykyään viettää enemmän älä osta tänäänkään mitään -elämää). Ja siinä se nyt on, oikein kahtena kappaleena, kaksi kaunista taivaansinistä sävyä. Toivottavasti niiden avulla löydän jostain jonkun korkeamman voiman ja inspiraation, jonka avulla alan vihdoin tehdä asioita ja tarttua niihin aktiivisesti sen sijaan, että sitkuttelen ja lykkään asioita viikkokaupalla.

myöhästelyä

Tänään on ollut varsinainen myöhästelypäivä, tuntuu, että koko ajan olen minuutin, ihan vain minuutin myöhässä jostakin.

Kaikki alkoi jo aamulla. Heräsin kyllä aikaisin (itseasiassa jo kolmelta, mutta nukuin kyllä sen jälkeenkin), mutta laiskottelin hetken ja nousin sängystä ylös ihan vain minuutin liian myöhään. Tämän seurauksena törmäsin henkilöön, jota en aamulla toivonut tapaavani.

Aamupäivällä suuntasin bussipysäkille. Matkaa pysäkille oli ehkä parikymmentä metriä, kun kuulin epäilyttäviä ääniä, jotka paikallistin bussin päästämiksi suhahduksiksi ja vinkauksiksi. Olin paikassa, josta ei nähnyt tielle, joten toivoin, että kuulin väärin... No, enpä tietenkään. Odottelin bussia hetken, ja kun sitä ei näkynyt, päätin kävellä kaupunkiin.

Linja-autoasemallekin saavuin päivän tyylille uskollisena ihan vain minuutin myöhässä, kävelyrupeaman uuvuttamana, olenhan vielä toipumassa flunssasta. Olin muutamien metrien päässä bussipysäkistä, kadun toisella puolella, kun bussi kiisi tuhatta ja sataa pysäkille. Elättelin toiveita, että se odottaisi siinä hetken, sillä kello ei mielestäni ollut vielä ihan niin paljoa, että bussin olisi kuulunut jatkaa matkaa. Olin väärässä, tai sitten kuskilla oli vain kova kiire, mutta bussi lähti pysäkiltä kuin hauki rannasta. Tämän kohtalokkaan minuutin seurauksena vaeltelinkin sitten tunnin ympäri keskustaa, suljetun liikkeen näyteikkunalta seuraavalle.

Sen koommin en onneksi enää myöhästynyt, ainakaan sillä tavalla, mikä myöhästymiseksi yleensä käsitetään. Nyt tosin tuntuu siltä, että kello on jo ihan liikaa siihen nähden, että minun pitäisi olla koulussa kahdeksan tunnin ja viidentoista minuutin kuluttua... No, elämä on. Tiistaina on vapaata, tiistaina voin nukkua taas pitkään, korvata viikonlopun univelat. Joskus näinkin päin.

Jos menet pois, joet jäätyvät taas, ja huurtumaan saat pihamaan pihlajan

Flunssasta huolimatta ahkeraa opiskelua, tai edes sen yritystä.


Oli jo aamulla pakko ennen luennon alkua käydä apteekissa hakemassa vähän doupinkia, ja flunssasta mustuneen mielen piristäjäksi mukaan tarttui myös Marimekon suloisen pieni peltirasia, jonka kannesta kurkistaa Teresa Moorhousen Nanuk-kuosin jääkarhu.


Päivä on kulunut pitkälti koneen ääressä, niin koulujuttuja tehden kun muuten vain surffaillenkin. Olin onneksi osannut jo aiemmin viikolla varata kaappiin mustaviinimarjamehua, jota ilman flunssasta tuskin selviää, vaikkei se mummon tekemää olekaan.

Hauska tappa vanha tuttu

Tuttujen kaatuessa peteihinsä syysflunssan uhreina olen jo muutaman viikon ajan salaa riemuinnut siitä, etten ole ollut vuoteen kipeänä. Edellinen kerta oli Habitare 2009:ssä, jossa muistan kuljeskelleeni nenä punaisena ja kaulahuiviini jatkuvasti pärskien. Koko viime talven säästyin kuitenkin ihan terveenä, enkä tapani mukaan saanut kunnon kesäflunssaakaan, kuten yleensä.

No, kuten arvata saattaa, saatoin ehkä riemuita vähän liian aikaisin. En tosin vieläkään ole varsinaisesti kipeä, mutta hitaat ja puuroutuneet, tahmeasti risteilevät ajatukset, kurkun karheus, silmien arkuus, jäykkä niska, vilunväristykset ja pieni huimaus puhuvat kyllä varsin vahvasti sen puolesta, ettei tässä nyt enää ihan täysin terveiden kirjoissakaan olla.

Onneksi opiskelu on vielä hetken aikaa vähän rennompaa, joten ehkäpä selviän tästä sen suuremmitta tuskitta. Koneella pitäisi kyllä istua paljon, viettää tunteja ja taas tunteja Photoshopin ja Illustratorin parissa asiakastyötä tehdessä, ja siinä sivussa pitäisi myös kirjoitella muutamat raportit ja esseet. Täytyy toivoa, etteivät viimeisetkin toimivat aivosolut sammu flunssan jyllätessä.